tiistaina, toukokuuta 10, 2016

tinder: uhka vai mahdollisuus?

en oo ikinä käynyt treffeillä.
en oo ikinä käyttänyt mitään deittisivustoa tai sovellusta.
oon aina rypenyt menneessä ja surrut huolella ja pitkään. elätellyt harhakuvitelmia.

no koska olen vajaat 2 vuotta opetellut toimimaan toisin liikunnan, ruoan ja asenteen suhteen, niin päätin tarttua härkää sarvista ja loin profiilin.

ihan kauhean vaikuttunut en vielä ole. 
käsittämättömän monta miestä, joiden profiilikuvana on harmaa hahmo, kuollut eläin, traktori, auto tai lapsi. siis kuvissa, joiden mukaan naiselle pitäisi tulla palava halu saada siitä miehestä "match". joo ei tuu meistä matchejä.
sit on niitä, jotka ei hymyile ja jokaisessa kuvassa on kalja/lonkero. no en miekään lasiin sylje, mut ei. 

jätän nyt mainitsematta ne selkeästi varatut piparinmetsästäjät. ei.

ja vaikka kuinka itsekin viihdyn salilla ja lihaksikkaat mieskäsivarret on kuumat, niin en mie kyl innostu niistä paidattomista pullistelijoistakaan. 

on siellä kyllä ihan kauniin hymyn omaavia tapauksia, jotka kertovat profiileissaan ees jotain.. ja niistä olis ihan tullut myös niitä "you are a match!" -ilmoituksia. mut entäs sit? kun nämä ei sit halua edes viestitellä yhtään. tai mitään muutakaan. ne matchit vaan on siinä sovelluksesta listana. no kun tunnetusti en enää oo kovin kärsivällinen, niin oon odotellut päivän pari viestiä ja tehnyt itse aloitteen. no mitäs sit? no eipä mitään! 

onko kaikilla miehillä, jotka minnuu vähänkään kiinnostaa jo ihana parisuhde vai onko ne vaan täysin kyvyttömiä kommunikoimaan? vai teenkö mie tässäkin jotain väärin?

lauantaina, huhtikuuta 23, 2016

kymmenen vuotta ja näin kävi.

täydellisesti epäonnistuneen perjantain jälkeen, olo on vaan turta ja sydän niin rikki, että en tiedä voiko sitä edes saada ehjäksi.

tiistaina, elokuuta 04, 2015

ei mulle mitään.

vuosi sitten ei ollut mitään sanottavaa, kun oli vaan niin kurja olla, etten jaksanut puhua kellekään ku suusta tuli vaan valitusta ja urputusta.
pulppusin suorastaan negatiivisuutta.
nyt haluisin puhua loputtomasti treenaamisesta ja siitä mihinkä lihakkeeseen juilii (sillai hyvällä tavalla) ja miten edelliset treenit meni. MUTTA. 
kenelle tästä vois avautua? alan vahvasti epäilemään, et miun kaverit menee nykyään välittömästi "blaablaahäpipleis"-tilaan ku alan puhumaan. oon ehkä samassa seurassa ku tuoreet vanhemmat (kylli-einari teki eilen sitä tätä ja tuota ja sitten..) tai ne lemmikinomistajat, jotka esittelee kahvitauolla lemmikkinsä kuvia ja kääntää kaikki keskustelut niihin. eli kun sit kysytään et "mitäs sulle kuuluu?", ni vastaus yleensä on "ei kait tässä mitään."

vertaistukiryhmä hurahtaneelle olis pop.

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2015

ootko sie ylläri koskaan ajatellut käydä puhumassa jollekin?

näin kysyi ystävä eilen.
no en ole.

menin niin lukkoon tuosta hyvää tarkoittavsta kysymyksestä, että en osannut reagoida mitenkään.
en oikeasti osaa kuvitella itseäni avautumassa kenellekään tuntemattomalle.
mie jotenkin ajattelen, että moni muu tarvitsee sitä apua paljon kovemmin.
miul on vaan välillä vähän vaikeaa.

miun terapia kulminoituu aika hyvin tähän: huomenna ups:n poika tuo miulle uudet treenikengät.
eli tämän shop-o-holicin pitää ruodussa tiukka ja ihku pt sekä mahdollisuus liikuttaa x-määrä  rautaa monta kertaa viikossa. tai näin mie ainakin toivon.

maanantaina, maaliskuuta 23, 2015

feeling blue and i think it is all because of you.

on taas vähän kulunut aikaa (aka perus aloitus).

elokuusta asti olen väsyttänyt itseäni liikunnalla (go sohvaperuna!) ja iltaisin olenkin sitten ollut niin poikki, että unikin on tullut. oikeestaan oon kyllä nukkunut aika hyvin.

nyt sitten on kuitenkin ollut jo jonkun aikaa ihan hemmetin vaikeaa olla taas oman pään kanssa yhdessä. pakonomainen liikkuminen on auttanut blokkaamaan paskoja asioita mielestä pois, mutta nyt sitten kevään sairasteluiden (jei keuhkot/astma/saatanankatupöly) takia olen joutunut hiljentämään tahtia ihan hirveästi ja samalla olo oman pään kanssa on vaan vaikeutunut. hyvä on ainoastaan silloin, kun vetää viimeisillä voimillaan rautaa ylös ja pt antaa positiivistä palautetta tekemisestä ja asenteesta.

ihmissuhteet on vaan niin vaikeita ja y-kromosomi oli tässä asiassa ihan omissa sfääreissään ja mie olen vaan loukattu, hylätty ja ihan helvetin rikki. niin ja miun tukipilari muutti yli 400km päähän ja on ihan hemmetin kiireinen.

kyllä mie tiedän, että oikeasti elämäntapamuutokset vaatii myös pään hoitoa, mutta just nyt en siihen pysty. ainut mihin pystyn, on se fyysinen puoli. paskaa on vaan se, että levätäkin pitää ja silloin pää alkaa elämään ihan omaa elämäänsä.