vuosi vaihtui.
ihanan jd:n kanssa, kuten monta edellistä vuotta.
skumppaa ja oivaa seuraa naapurissa.
muutamat murhat, lautapelit, saunaa ja ruokaa.
kotitekoisia hampurilaisia, limepirasta, savulohisalaattia, juustoja, banaanipannareita, aurinkokuivattujentomaattien maustamia muffinsseja..
puitteet oli todellakin kunnossa.
vuoden ensimmäisten päivien tunnelma oli kuitenkin todellakin ihan jotain muuta, kuin vuosi sitten.
tämä vuosi ei alkanut työttömänä. syksyn töistä sain pelkän positiivisen palautteen lisäksi elämäni ensimmäisen ihan oman työhuoneen (pienen kuin mikä, mutta oman) ja jatkoa töille. sain vastuuta aika merkittävässä tehtävässä, jonka vaikutukset näkyvät työpaikan arjessa. minut myös kaapattiin uuteen, todella mielenkiintoiseen projektiin, koska osaamiseni on tällä työpaikalla sen verran speciaalia, että minusta on oikeasti hyötyä.
eli paskasta alemmuustilasta oikeasti koulutusta vastaavaan työhön ja kohti uusia haasteita.
ihan kiva alku 2011.
en tiedä johtuuko vuoden vaihteesta vai mistä, mutta viimeiset pari päivää iltaisin päässä on pyörinyt entinen työpaikka. kaipaan sieltä oikeastaan muutamaa ihmistä, mutta toisaalta siellä on myös ihmisiä, joita en halua edes nähdä ja pelkkä tietoisuus siitä, että he hengittävät saman kaupungin ilmaa, saa pannan rintakehän ympärillä kiristymään. jännä miten toisen ihmisen pelkkä olemassa olo vaikuttaa vieläkin. ihmisen, jolla ei pitäisi olla mitään vaikutusta.
ehkä se sitten vieläkin kaivertaa, miten joku säilyttää kaikesta tekemästään / tekemättä jättämisestään huolimattaan työnsä, samalla kun toiset ei.
äh.
eli lyhyesti: tykkäsin entisestä työstäni, mutta tykkään nykyisestä enemmän. vituttaa vaan se naama. edelleen. isosti.
mutta sentään voi alkaa oikeasti suunnittelemaan keväistä matkaa paratiisiin, palmujen ja merikilpikonnien luokse. ja se, jos mikä, ei ole yhtään paskempaa.
maanantai.sesetaason.
niin ja otin skypen taas työkoneelle käyttöön. vinkvink.
2 kommenttia:
Minulla on melkein kuusi vuotta jo siitä, kun lähdin viimeisestä työpaikastani. Se ei todellakaan ole missään vaiheessa kaduttanut, päin vastoin taisi olla yksi parhaista ratkaisuista koko elon aikana...
Mutta kun tulin takaisin tänne kotikaupunkiin, niin huomasin paniikinomaisesti vältteleväni kulmia, joilla on pienikin mahdollisuus törmätä entisiin työkavereihin. Eikä siellä varsinaisesti ollut mitään riitoja tai muuta "näkyvää" ongelmaa, ihan omaa ahdistusta ja pahaa oloa (lue: vitutusta), joka ei sitten vieläkään oikein ole helpottanut täysin. Oli siellä kyllä muutama hyvä tyyppikin, joita voisin ihan vapaaehtoisestikin tavata.
Kuinka kauan sitä oikein kantaa vanhaa paskaa mukanaan?
Mutta hyvää vuoden alkua ja jatkoa tytölle! ♥
Tämä paskan maku tuli nyt taas ihan yllättäen.. Mut kummallista on. Itselleni lupasin, että miun ei tartte nähdä sitä ihmistä, jos tuntuu näin paskalta. Tää on vaan niin pieni kylä, et joskus siihen varmasti törmää.. Äh..
Mutta ihanaakin ihanampaa vuotta 2011 Pennille! ♥
Lähetä kommentti