olen jo vuosia tiennyt, että en suhtaudu järin hyvin muutoksiin ja olenkin yrittänyt alkaa kiinnittämään huomiota omiin reaktioihini. siis niihin reaktioihin, jotka iskevät ensimmäisenä pintaan, kun joku ei mene niinkuin olin kuvitellut tai oli sovittu. ensimmäisenä iskee järkyttävä pettymys ja tuntuu kuin maailma murenisi ympäriltä. olisi niin helppoa noissa tilanteissa taantua itkupotkuraivareihin tai vaan v***uilla. nykyään yritän hetken miettiä asiaa ennen minkäänlaista vastausta ja monesti se toimii aika hyvin. tuona aikana pakotan itseni miettimään muuttuneeseen tilanteeseen edes jonkinlaisen positiivisen kulman ja monesti pahin ahi taittuu ja uusi suunnitelma ei olekaan niin hirveän huono, kuin miltä ensi ajatukselta tuntui.
mutta miten paljon muutoksia ja huonoa käytöstä pitää/saa ymmärtää? milloin pitää lopettaa toisetn huomioiminen? sillä let´s face it, aika helvetin harva valitettavasti ajattelee pätkääkään sitä, miten paskalta jopa pienet perseilyt vääränä päivänä voi toisista tuntua.
joo. onhan se ihan ymmärrettävää, että ei muista kääntää kelloja tai että jos ahistaa, niin ei voi edes vaivautua kertomaan siitä. tai jos on tuore suhde, niin helposti tullaan tunti myöhässä, kun piti vähän paneskella (no tän melkein ymmärrän, mut siis vittu jos asutte saman katon alla, niin ei voinut sitten tuntia aiemmin?). tai et vaan ilmaannu paikalle, kun juutuit katsomaan telkkaria ja etkä sit jaksanut ilmoittaa.. vai siis onko?
minä kun vamma-apinana tuppaan pettymään, suremaan ja lopulta ymmärtämään lähes kaikkia. ja ulospäin hymyillään kun "joo, no sattuuhan sitä". ja jätän mainitsematta kaikki ne ahit ja kyyneleet, jotka siinä pettymys-vaiheessa vuodatan.
minä kun en tiedä miten paljon kaikkea pitäisi kestää. ja miksi sitten, kun sanon asiasta, minulle tulee itselleni niin järjettömän paha olo?
ehkä minä en vaan osaa ihmissuhteita ja minäkuva on kokonaan ihan vinossa. ehkä minä vaan olen vitun hankala ja minun kanssa ei vaan voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti