kymmenen vuotta ja näin kävi.

täydellisesti epäonnistuneen perjantain jälkeen, olo on vaan turta ja sydän niin rikki, että en tiedä voiko sitä edes saada ehjäksi.

ei mulle mitään.

vuosi sitten ei ollut mitään sanottavaa, kun oli vaan niin kurja olla, etten jaksanut puhua kellekään ku suusta tuli vaan valitusta ja urputusta.

pulppusin suorastaan negatiivisuutta.

nyt haluisin puhua loputtomasti treenaamisesta ja siitä mihinkä lihakkeeseen juilii (sillai hyvällä tavalla) ja miten edelliset treenit meni. MUTTA. 

kenelle tästä vois avautua? alan vahvasti epäilemään, et miun kaverit menee nykyään välittömästi "blaablaahäpipleis"-tilaan ku alan puhumaan. oon ehkä samassa seurassa ku tuoreet vanhemmat (kylli-einari teki eilen sitä tätä ja tuota ja sitten..) tai ne lemmikinomistajat, jotka esittelee kahvitauolla lemmikkinsä kuvia ja kääntää kaikki keskustelut niihin. eli kun sit kysytään et "mitäs sulle kuuluu?", ni vastaus yleensä on "ei kait tässä mitään."

vertaistukiryhmä hurahtaneelle olis pop.

ootko sie ylläri koskaan ajatellut käydä puhumassa jollekin?

näin kysyi ystävä eilen.
no en ole.

menin niin lukkoon tuosta hyvää tarkoittavsta kysymyksestä, että en osannut reagoida mitenkään.
en oikeasti osaa kuvitella itseäni avautumassa kenellekään tuntemattomalle.
mie jotenkin ajattelen, että moni muu tarvitsee sitä apua paljon kovemmin.
miul on vaan välillä vähän vaikeaa.

miun terapia kulminoituu aika hyvin tähän: huomenna ups:n poika tuo miulle uudet treenikengät.
eli tämän shop-o-holicin pitää ruodussa tiukka ja ihku pt sekä mahdollisuus liikuttaa x-määrä  rautaa monta kertaa viikossa. tai näin mie ainakin toivon.

feeling blue and i think it is all because of you.

on taas vähän kulunut aikaa (aka perus aloitus).

elokuusta asti olen väsyttänyt itseäni liikunnalla (go sohvaperuna!) ja iltaisin olenkin sitten ollut niin poikki, että unikin on tullut. oikeestaan oon kyllä nukkunut aika hyvin.

nyt sitten on kuitenkin ollut jo jonkun aikaa ihan hemmetin vaikeaa olla taas oman pään kanssa yhdessä. pakonomainen liikkuminen on auttanut blokkaamaan paskoja asioita mielestä pois, mutta nyt sitten kevään sairasteluiden (jei keuhkot/astma/saatanankatupöly) takia olen joutunut hiljentämään tahtia ihan hirveästi ja samalla olo oman pään kanssa on vaan vaikeutunut. hyvä on ainoastaan silloin, kun vetää viimeisillä voimillaan rautaa ylös ja pt antaa positiivistä palautetta tekemisestä ja asenteesta.

ihmissuhteet on vaan niin vaikeita ja y-kromosomi oli tässä asiassa ihan omissa sfääreissään ja mie olen vaan loukattu, hylätty ja ihan helvetin rikki. niin ja miun tukipilari muutti yli 400km päähän ja on ihan hemmetin kiireinen.

kyllä mie tiedän, että oikeasti elämäntapamuutokset vaatii myös pään hoitoa, mutta just nyt en siihen pysty. ainut mihin pystyn, on se fyysinen puoli. paskaa on vaan se, että levätäkin pitää ja silloin pää alkaa elämään ihan omaa elämäänsä.

mitenkä?

ei enää määräaikainen.
mie olen jatkossa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa.

kyllä tämä tieto vielä päähän iskostuu.
just nyt hämmentää.

mut sillei hyvällä tavalla.