Ai mitä tein lauantaina?

mie niiiin tykkään miun kamerasta. tyttö ♥ canon powershot g12. luvluv.♥

ihan ensimmäinen, vahingossa.

*se on muuten ihan ensimmäinen myyty rokkilippu kesälle 2011.*

*puolivahingossa*

*ja siekkareiden uusi vinyylisinkku*

jatko-osat on syvältä.

ihana viiru soitti. oli melkein kuin ois ollut teetä ja sympatiaa. tosin puhelimitse ja ilman teetä. mutta teki niin hyvää. kiitos, olet ihana. ♥

kaksi päivää olen taas totuttautunut niihin puolikoviin linsseihin. eilen 4h ja tänään 9h. eilen linssien poiston jälkeen näin kaiken kolmena, oli kuulkaa vekkulia tehdä pikkutarkkaa hommaa tietokoneella. tänään linssien vaihdon jälkeen oli pakko ottaa pienet tirsat, kun näkötarkkuuden iso muutos aiheuttaa äkkiseltään riemastuttavaa päänsärkyä. saas nähdä, mitä tästä vielä tulee.

huomenna tulee pienempi pikkuveli yökylään, sunnuntaina päivällä sielun veljeillään ja sit sunnuntai-iltana veli suuntaa pakkaamaan jotta voi siirtää itsensä toiselle mantereelle. ikävä tulee, vaikka eiköhän se pärjää. vaikka siellä on niitä ällöjä käärmeksiä. no entäs ne muut?

• isompi pikkuveli ei ole ilmoittanut itsestään vieläkään.


• kaverista ei tietenkään ole kuulunut mitään. tosin ei sillä varmaan olekaan mitään asiaa.


• ja ystävä ei ole vastannut tkeskiviikkoiseen viestiin eikä reagoinut tämän päivän puheluun.

että mitäs tässä. vois melkein sanoa, että vähän ahistaa.

onko se nyt niin vaikeaa?

no niin. olihan taas vapaapäivä. plussan puolelle pääsivät:

• yllättävän siedettävä hammaslääkärikäynti, jossa paljastui lohjennessa hampaassa ollut reikä. hammaslääkärin mukaan hyvää tuuria, sillä pian olisi ollut edessä juurihoito. superplussat siitä, että kestin koko homman ilman piikkiä.


• pienimies P 3kk, joka jaksoi nauraa tytölle monta tuntia.


• ostosterapian tuotos: ruudulliset converset.

vahvasti miinukselle vetää:

• silmälääkäri, joka kertoi, että vasemman silmän muoto on muuttunut niin paljon, että enää sen silmän näköä ei saa enää korjattua silmälaseilla. nyt sitten pitää keväästä huolimatta käyttää niitä kovia piilareita ja toivottavasti niillä saadaan silmään sen verran tarkkuutta, että ei tarvitsisi alkaa miettimään niitä kokeiluasteella olevia operaatioita tai pahimmillaan sitä elinsiirtoa ihan äkkiä. toivottavasti ei ikinä.


• kaikenkarvaiset y-kromosomit, jotka eivät osaa kommunikoida. eniten nyppii isompipikkuveli, jolla ei ole ollut aikaa vastata miun puheluihin tai viesteihin kahteen kuukauteen. jaa miksikö? en tiedä. vituttaa. sitten on yksi kaveri-y, josta ei ole kuulunut myöskään muutamaan kuukauteen. mikä vitun kaveri se sellainen on, jota kiinnostaa siun seura vain silloin ku siusta voi hyötyä tai kun kukaan muu ei juo siun kanssa kaljaa?


• sitten mies. en oikein tiedä mistä tuli tänään vääntöä, mutta tuli. tai no, suomeks sanottuna miun kanssa ei haluttu puhua. toisella oli paha olla ja minua vitutti, sillä oisin itse tarvinnut olkapäätä. mut ihan periaatteesta en halunnut kertoa silmälääkärin tuomiota tekstarilla. eli mies ei siis tiedä. ei ole hyvä, jos paskat päivät sattuu samaan aikaan.

en tiedä onko se liikaa vaadittu, että asioista vois puhua? oli sitten kyseessä perheenjäsen, kaveri tai mies? ja siis pitääkö minun olla aina se, joka kuuntelee?

joo ja ehkä ei liene tarvitse kertoa, että laitoin ystävälle alkuillasta tekstarin ja pyysin iltatee-seuraa eli suomeks seuraa ja sympatiaa. saa arvata vastattiinko miun viestiin.

voi tulla taas niin hyvä työpäivä.

picspicspics.

aika ihmeellistä on havahtua ja tajuta, että oma vireystila on muuttunut.

aamuisin en ole maailman oudoin zombie.

päivisin ihan hymyilen.

asiat näyttää ihan erinäköisiltä.

saatan käydä kotimatkalla yksin kahvilla tai valokuvailla sillalla, kun kaikki muut säntäilee hirveää haipakkaa miun ohi. voin unohtua jonnekin lumikinoksen keskelle odottamaan sitä sopivinta hetkeä kuvata punaisena mollottavaa aurinkoa, joka tippuu hetkenä minä hyvänsä taivaanrannan taakse.

mie olen pikkuhiljaa alkanut nähdä asioita valokuvina.
oman näköisinä kuvina.

viimeisen kuukauden aikana olen ripotellut kuviani myös vähän muidenkin nähtäville bittiviidakkoon ja vaikka palaute tavallaan pelottaa, sitä kaipaa ihan mielettömästi.

viime viikonloppuna kokeilin ensimmäistä kertaa haastavaa keikkakuvaamista ja voi elämä, että mie niin tykkään miun kamerasta. reilun 150 kuvan joukosta löytyi useampi kymmenen ihan toimivaa kuvaa vaikka valo- ja jurpo_kuulapäät_pituusrajoitteisin_vieressä-olosuhteet on rokkikeiloilla suht haastavat. ja vaikka en ihan isosti pystynyt keskittymään kuviin, kun keikka oli vaan niin loistava.

*drool*

mutta lopuksi yksi otos viikonlopulta, joka miellyttää itseäni aika kovin. harmi vaan tuo torspo huojoja, jonka olkavarsi blokkaa tuon vasemman alakulman.. :)