hajosin keväällä. menetin yöunet ja en oikeasti muista hirveästi maaliskuun ja syyskuun välisestä ajasta. oon sit opetellut elämään vähän paremmin. pienin askelein ja hitaasti, mutta varmasti meinasin mennä eteenpäin.
tosin nyt olen huomannut taas, et viimeiset 2 viikkoa olen varsin lahjakkaasti itkeskellyt vähän kaikelle. ihan sama virsi: määräaikainen ja se helvetin tunne ettei vaan kelpaa.
vammapää ei vaan jaksa uskoa sitä minkä järjellä ajatteleva ihminen tietää.
lähipiirissä on hurjasti ihmisiä, joilla on omat murheensa ja kaikki on niin kiireisiä ja väsyneitä, että tuntuu, että kenellekään ei haluais kaataa omaa kuraa niskaan. tuntuu, et miksi minun asiat ois niin isoja, et toisia pitäis kuormittaa niillä. ja sen kerran kun yrittää, niin toinen on omassa elämässään niin rikki, että mikään mitä kerrot ei mene perille. tulee vaan se tunne, että suotta yritän tätä valtavaa pahaa oloa sanoiksi edes muotoilla, sillä toinen ei pysty vastaanottamaan.
on y-kromosomi joka jälleen kerran kipuilee jostain ja sitten on poju, joka on virtuaalisesti siinä, vaikka ei saisi olla ja sekoittaa välillä vielä enemmän päätä.
ainut missä pää nollaantuu, on sali. ja kun sitäkään ei voi harrastaa 24/7, niin on vähän vaikeaa.
en tiiä.
on taas.
helvetin loskaa niin sisällä kuin ulkona,
2 kommenttia:
Avaudu tänne. No niinhän sä just teitkin. Ja tarjoan myös virtuaalista olkapäätäni, jos siltä tuntuu. Livenä välimatka on harmillisen pitkä.
Mulla on itellänikin ollut joskus sellaisia hetkiä elämässä, kun se salitreeni on ollut ainoa järjissä pitävä voima. Onneksi on edes se. Raha-, terveys- ja rakkausasiat on kyllä semmoisia, että ne sekoittaa ihmisen pään. Pahinta, jos on kaikki kolme yhtäaikaa.
Joo. Taidan jatkaa avautumistani. :)
Raha-, terveys- ja rakkausasiat yhtäaikaa suht solmussa on vaan nin hemmetin huono yhdistelmä.
Kiitos kun oot olemassa :)
Lähetä kommentti