ootko sie ylläri koskaan ajatellut käydä puhumassa jollekin?

näin kysyi ystävä eilen.
no en ole.

menin niin lukkoon tuosta hyvää tarkoittavsta kysymyksestä, että en osannut reagoida mitenkään.
en oikeasti osaa kuvitella itseäni avautumassa kenellekään tuntemattomalle.
mie jotenkin ajattelen, että moni muu tarvitsee sitä apua paljon kovemmin.
miul on vaan välillä vähän vaikeaa.

miun terapia kulminoituu aika hyvin tähän: huomenna ups:n poika tuo miulle uudet treenikengät.
eli tämän shop-o-holicin pitää ruodussa tiukka ja ihku pt sekä mahdollisuus liikuttaa x-määrä  rautaa monta kertaa viikossa. tai näin mie ainakin toivon.

feeling blue and i think it is all because of you.

on taas vähän kulunut aikaa (aka perus aloitus).

elokuusta asti olen väsyttänyt itseäni liikunnalla (go sohvaperuna!) ja iltaisin olenkin sitten ollut niin poikki, että unikin on tullut. oikeestaan oon kyllä nukkunut aika hyvin.

nyt sitten on kuitenkin ollut jo jonkun aikaa ihan hemmetin vaikeaa olla taas oman pään kanssa yhdessä. pakonomainen liikkuminen on auttanut blokkaamaan paskoja asioita mielestä pois, mutta nyt sitten kevään sairasteluiden (jei keuhkot/astma/saatanankatupöly) takia olen joutunut hiljentämään tahtia ihan hirveästi ja samalla olo oman pään kanssa on vaan vaikeutunut. hyvä on ainoastaan silloin, kun vetää viimeisillä voimillaan rautaa ylös ja pt antaa positiivistä palautetta tekemisestä ja asenteesta.

ihmissuhteet on vaan niin vaikeita ja y-kromosomi oli tässä asiassa ihan omissa sfääreissään ja mie olen vaan loukattu, hylätty ja ihan helvetin rikki. niin ja miun tukipilari muutti yli 400km päähän ja on ihan hemmetin kiireinen.

kyllä mie tiedän, että oikeasti elämäntapamuutokset vaatii myös pään hoitoa, mutta just nyt en siihen pysty. ainut mihin pystyn, on se fyysinen puoli. paskaa on vaan se, että levätäkin pitää ja silloin pää alkaa elämään ihan omaa elämäänsä.

mitenkä?

ei enää määräaikainen.
mie olen jatkossa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa.

kyllä tämä tieto vielä päähän iskostuu.
just nyt hämmentää.

mut sillei hyvällä tavalla.

hiekkalaatikko.

miten se on niin vaikeaa joillekin olla aikuinen työelämässä?

miten helvetissä toisten perseily ahistaa minnuu näin paljon?

miten vitussa tämmöiseen ei puututa?

ai niin! nehän on toistaiseksi voimassa olevia! nehän on esimies-asemassa.

miten se voikin olla niin jumalattoman vaikeaa käyttäytyä?

olla olettamatta.

ottaa asiat asioina?

ymmärtää, että kaikki kritiikki ei ole huonoa?

just nyt minua vituttaa niin paljon, että hengittäminen on vaikeaa.

kiristää ja itkettää.

vittu taas.

seuraavista viikoista tulee niin perseyttä.

jopa siinä määrin, että vaikka työstäni pidänkin, on noiden urpojen takia aika raskasta edes herätä aamuisin. jos ensin pystyy ahdistukselta nukkumaan.

miten noin monta huonokäytöksisistä onkin osunut noin pienelle hiekkalaatikolle?

eikö tämä paskan määrä vois jo loppua?

hankala ja vaikea?

olen jo vuosia tiennyt, että en suhtaudu järin hyvin muutoksiin ja olenkin yrittänyt alkaa kiinnittämään huomiota omiin reaktioihini. siis niihin reaktioihin, jotka iskevät ensimmäisenä pintaan, kun joku ei mene niinkuin olin kuvitellut tai oli sovittu. ensimmäisenä iskee järkyttävä pettymys ja tuntuu kuin maailma murenisi ympäriltä. olisi niin helppoa noissa tilanteissa taantua itkupotkuraivareihin tai vaan v***uilla. nykyään yritän hetken miettiä asiaa ennen minkäänlaista vastausta ja monesti se toimii aika hyvin. tuona aikana pakotan itseni miettimään muuttuneeseen tilanteeseen edes jonkinlaisen positiivisen kulman ja monesti pahin ahi taittuu ja uusi suunnitelma ei olekaan niin hirveän huono, kuin miltä ensi ajatukselta tuntui.

mutta miten paljon muutoksia ja huonoa käytöstä pitää/saa ymmärtää? milloin pitää lopettaa toisetn huomioiminen? sillä let´s face it, aika helvetin harva valitettavasti ajattelee pätkääkään sitä, miten paskalta jopa pienet perseilyt vääränä päivänä voi toisista tuntua.

joo. onhan se ihan ymmärrettävää, että ei muista kääntää kelloja tai että jos ahistaa, niin ei voi edes vaivautua kertomaan siitä. tai jos on tuore suhde, niin helposti tullaan tunti myöhässä, kun piti vähän paneskella (no tän melkein ymmärrän, mut siis vittu jos asutte saman katon alla, niin ei voinut sitten tuntia aiemmin?). tai et vaan ilmaannu paikalle, kun juutuit katsomaan telkkaria ja etkä sit jaksanut ilmoittaa.. vai siis onko?

minä kun vamma-apinana tuppaan pettymään, suremaan ja lopulta ymmärtämään lähes kaikkia. ja ulospäin hymyillään kun "joo, no sattuuhan sitä". ja jätän mainitsematta kaikki ne ahit ja kyyneleet, jotka siinä pettymys-vaiheessa vuodatan.

minä kun en tiedä miten paljon kaikkea pitäisi kestää. ja miksi sitten, kun sanon asiasta, minulle tulee itselleni niin järjettömän paha olo?

ehkä minä en vaan osaa ihmissuhteita ja minäkuva on kokonaan ihan vinossa. ehkä minä vaan olen vitun hankala ja minun kanssa ei vaan voi olla.